Raahe-opiston rehtorin matkapäiväkirja
Oli synkkä ja loskan puolelle taipuvainen ilta, kun bussimme kiipesi liukastellen Hotelli Pyhätunturin pihaan. Allekirjoittanut on vasta aloittanut rehtorina, joten viimeiset kuusi tuntia olivat kuluneet yrityksissä yhdistää Teams- ja Zoom-ruutujen kautta nähtyjä nimiä ja kasvoja oikeisiin hahmoihin. Joskin bussin keskivaiheilla istuvana näin puolet kasvoista maskien takaa, kun taas puolesta joukkiota näkyivät takaraivot. Keli oli sen verran hiuksia nostattava (ja kuskille hattua nostattava), että esittelykierros käytiin Oulu-opiston rehtorin Outi Lohen läpiviemänä – kukin paikoillaan kiltisti napottaen.
Tönkkösuolatun salaatin jälkeen oli aivan mahtavaa vetäytyä talvikaudeksi juuri avanneen hotellin vällyihin odottamaan unta. Vähemmän mahtavaa oli kömpiä sieltä palohälytyksen meteliin, mutta minkäs teit. Ulko-ovelle vaatteet päällä päästyäni hämmästys olikin suuri, kun ovella vastaan tuli muutamia kaksiulotteisina tunnistamiani ihmisiä sanoen, että hälytys on väärä ja että voimme itse kukin mennä huoneeseen odottamaan hälytyksen sammumista. Kansalaisopistokollegoitahan siinä sattui ovella vastaan – huomiota herättävä oli heidän saapumisensa ☺
Torstaipäivän vietimme Kemijärven kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsi upealla paikalla Pöyliöjärven rannalla. Ei ihme, että pohjoisen pikkukaupunki mainostaa tekevänsä luonnostaan onnelliseksi. Tunnetuin Kemijärvi lienee Taivaan tulet -tv-ohjelmasta ja alkupäivän ohjelma ammensikin paljon tästä: kiertoajelu tapahtumapaikoilla sekä sarjasta innoituksensa saanut lukiolaisten elokuva Minä lupaan olivat riemastuttavia ohjelmanumeroita elokuva- ja televisiotutkimusta aikoinaan opiskelleelle.
Kevyemmän ohjelman jälkeen torstai-iltapäivä viettiin kuunnellen tymäkkää asiaa KoL:sta, josta toiminnanjohtaja Jaana Nuottanen ja järjestösuunnittelija Minna Lankinen ilahduttavasti pääsivät paikan päälle. Kansalaisopistokentän ulkopuolelta tulevana uutena rehtorina olen kesän ja syksyn osallistunut aktiivisesti ja ihaillen KoL:n järjestämiin koulutuksiin ja tilaisuuksiin. Liitto suodattaa meille napakalla ja tiiviillä otteella valtakunnan ajankohtaisia asioita sekä näyttää suuntaa, mihin kokonaisuudessaan olemme kansalaisopistotoimijoina menossa. Suomen muotoisessa veneessä on hyvä olla muiden mukana, kun suunta on sama.
Perjantaina aamulla laskeuduimme hotellilta Pyhätunturin juurelle Luontokeskus Naavaan, jonka auditoriossa saimme virkistystä pääkopalle, kun professori ja aivotutkija Minna Huotilainen luennoi oppimiseen liittyvästä ajankohtaisesta tutkimuksesta. Näin kaamosaikaan monelle ei tuottane ongelmia hyvinvointia ja oppimista edistävästä kolmesta elintavasta toteuttaa nukkumista ja syömistä. Toivon mukaan kolmaskin tekijä eli liikunta ehtii arkeen kuulua. Vaikka tekisi mieli pääasiassa harjoittaa kahta ensin mainittua. Vuorotellen. Lämpimässä.
Viimeinen virallinen ohjelmaosio oli keskustelu ryhmissä ja aiheena oli opettajuuteen liittyvä tematiikka. Ajatusten vaihtamiselle on aina tilausta ja keskustelu oli rehtoriryhmässä vilkasta. Toimintatapojen vertailu, toisilta oppiminen ja ratkaisujen yhteiskehittely on kollegoissa mielestäni kaikkein parasta. Olen tottunut työurallani hyödyntämään toisten osaamista sekä soveltamaan muiden käytäntöjä. Mikä toimii aalla, ei välttämättä toimi beellä, mutta ceellä tai deellä pienin vivahde-eroin se voi toimiakin. Opettajuuden tukeminen on noussut kaikissa kansalaisopistoissa keskeiseksi aiheeksi viimeisten vuosien mittaan. Kuten Huotilainenkin luennossaan totesi, empaattiset teot ovat vaikeampia etänä ja netissä. Toiset tarvitsevat tukea enemmän, toiset vähemmän – ovathan kansalaisopistojen lonkerot moniulotteiset ja opettajuuksiakin on monenlaisia. Vaikeina aikoina on tärkeää ylläpitää oman itsensä herkkyyttä ja väistellä paatumista, näin itse ajattelisin.
Vaikka Lapin ja Meri-Pohjolan vuorovuosin vetämä Kaamosseminaari vietettiinkin jälleen koronan varjossa, oli silti virkistävää nähdä kehittämismyönteisiä ja iloisia ihmisiä ihan fyysisinä olentoina. Huonontuvasta tautitilanteesta tihkui uutisia pitkin matkaa, mikä aiheutti epäilemättä arkailua tavanomaisessa verkostoitumistyössä. Tästä huolimatta aito kohtaaminen, oikeat hymyt ja epävirallisetkin keskustelut veivät ainakin tämän rehtorin elämää taas mukavalla tavalla eteenpäin. Suuri kiitos seminaarin järjestäjille!